Bostonin maraton juostaan aina Patriot´s Dayn aikaan eli huhtikuun kolmantena maanantaina. Se on maailman vanhin vuosittain järjestettävä maraton. Perinne alkoi jo vuonna 1897, joten nyt oli siis jo 123. kerta.

Tapahtumaan osallistuu joka vuosi noin 30 000 urheilijaa ympäri maailman. Tulijoita olisi paljon enemmänkin, mutta osallistujamäärää rajoitetaan karsinta-aikojen avulla. Rossi meni ja alitti karsinta-ajan viime kesänä Tallinnan maratonilla, joten pitihän hänen tähän klassikkoon osallistua, kerran elämässä. Unohtumaton oli kokemus kuulemma, ja kannustajia oli ollut valtavasti koko 42 km:n reitin varrella.

Maratonaamuna Bostonissa satoi kaatamalla, tuuli julmetusti ja ukkostikin vielä. Olin lähtenyt ihan kannustuksen vuoksi seuraksi keskustaan, josta maratoonarit kuljetettiin busseilla lähtöpaikalle Hopkintoniin. Se sijaitsee arvatenkin jossain 42 km:n päässä Bostonista. Alusvaatteita, joka ikistä, myöten kastuneena jouduin luikkimaan takaisin kämpille vaatteiden vaihtoon. Sen siitä saa, kun yrittää kerrankin olla mukava.

Itse maraton sujui Rossilta oikein hyvin. Turhaan minä sitäkin etukäteen (taas!) jännitin. En yrityksistä huolimatta päässyt maaliviivalle kuvaamaan ja kannustamaan, mikä jurppi vähän. Toki se oli arvattavissa, kun valtava ihmismassa velloi edestakaisin etanan vauhtia ja joka paikassa jonotettiin turvatarkastuksiin. Tosin – en minä noista turvajärjestelyistä sinänsä valita; vielä on aika hyvässä muistissa se vuoden 2013 terrori-isku juuri tuolla Copley Squaren maalialueella, jossa pyörin.

Tunnelma paikan päällä oli ainutlaatuinen ihmispaljoudesta huolimatta tai osin juuri sen takia. Amerikkalaiset ovat todella kannustavia, ja bostonilaisille tämä maraton-tapahtuma tuntuu olevan ylpeyden aihe, syystäkin.