Maanantaiaamuna sängystä kömpiessä huomasi, että sunnuntain mäkitreenit olivat tehneet tehtävänsä. Oura näytti, että edellisen päivän aikana oli kävelty yli 18 kilometriä. Kun noista kilometreistä valtaosa oli ylä- tai alamäkiä ja kapuamista portaissa, niin oli suorastaan vaikeuksia nousta jaloilleen. Pohkeita pakotti ja molemmat vaaputtiin, kuin ankat. Meni useita päiviä, ennen kuin liikkuminen alkoi olla normaalia. Oikein pelotti, jos eteen osuu taas portaita. Ja osuihan niitä.

Maanantai oli harmaan pilvinen päivä. Ensimmäinen etappi etelärannikolla oli Budvan vanha kaupunki. Olin joskus aikaa sitten tehnyt sinne päiväretken Dubrovnikista, mutta Rossille se oli uusi paikka. Vanhakaupunki oli sateellakin soma, mutta viihdyimme siellä vain kahvitauon verran, koska vettä alkoi sataa kaatamalla.

Koetin tunnustella, tuleeko mitään déjà vu -fiiliksiä, kun maleksimme pitkin sateisen vanhankaupungin kujia. Eipä juurikaan. Liekö kuvissa näkyvä kissa seurannut meitä, vai me kissaa?

Lyhyen ajomatkan päässä Budvasta on Sveti Stefan ja sen edustalla kuuluisa saari. Se lienee yksi Montenegron kuvatuimmista kohteista, ja toki meidänkin se piti tsekata. Ajoimme rannikolta ylös Saint Sava -kirkon näköalapaikalle, kun sieltä piti saada hienoja kuvia. Koska sää oli harmaa, niin saari ei ihan päässyt oikeuksiinsa ylhäältä otetuissa kuvissa. Jotain kuitenkin saatiin ikuistettua matkan varrelta.

Sveti Stefanin saari on avoinna vain saaren sisällä olevan luksushotellin vieraille. Saarelle vievän sillan molemmin puolin on kuitenkin hienot hiekkarannat, joilla tavan tallaajakin voi käydä pällistelemässä saarta vähän lähempääkin. Ihan en saaren hypetystä ymmärrä, vaikka se kauniilta näyttääkin. Epäilemättä glamouria nostattaa se, että se tunnetaan myös ”Celebrity Islandina”. 1950-luvulla sinne rakennetuissa luksushotelleissa yöpyivät monet Hollywood-tähdet ja muut kuuluisuudet, kuten Marilyn Monroe, Elizabeth Taylor, prinsessa Margaret ja Carlo Ponti.

Sveti Stefanista siirryimme sujuvasti Bariin, jota meidän piti katsella mahdollisen majoittumisen kannalta. Tyttö, joka järjesti Skadar-järven veneretken Virpazarissa, oli Barista kotoisin, ja hän kovasti kehui paikan upeita auringonlaskuja. No, me ei saatu Barista oikein minkäänlaista otetta, joten päätimme vain käväistä Stari Barissa. Sekin on vanha kaupunki, jossa on linnoitus ja ottomaanien rakentama akvadukti.

Liekö iskenyt hetken turnausväsymys, kun emme me mitään akvaduktiakaan jaksaneet etsiä, vilaukselta vain nähtiin. Ehkäpä portaita oli liikaa, joten päädyimme vain kivaan ravintolaan syömään lounasta ja katselemaan ihmisvilinää.

Kun varailimme etukäteen majoituspaikkoja, latasimme paljon ennakko-odotuksia Ulcinjin ullakkohuoneeseen. Yksi kriteeri majapaikan valinnalle oli, että sillä pitäisi olla oma paikka autolle, koska olimme lukeneet, että vapaan parkkipaikan löytäminen voi olla hermojarepivää. Varaamamme huone oli aivan Ulcinjin vanhankaupungin sisäänkäynnillä, ja sen parvekkeelta piti olla merinäköala.

Ensinnäkin — majapaikan isäntä neuvoi jättämään auton parkkiin alas satamaan. Siitä oli jumalaton kampeaminen ylös vanhaan kaupunkiin matkalaukun kanssa, jo valmiiksi kipein jaloin. No, oma vika tietenkin, kun ei ymmärretty asiaa etukäteen selvittää. Lisää kiipeämistä oli tiedossa, että päästiin meille varattuun huoneeseen. Merinäköala pikkuparvekkeelta oli, mutta sää oli harmaa, ja myrskyä enteilevä tuuli ujelsi ullakkohuoneen nurkissa. Eipä parvekkeelle ollut juuri asiaa.

Liekö sää ollut syynä siihen, että Ulcinjin sinänsä ihan viehättävän vanhan kaupungin kujat olivat typötyhjät. Korviin kuului vain meren kohina ja minareettien rukouskutsut. Kaupunkihan on lähellä Albanian rajaa, ja siellä on monta moskeijaa.

Ulcinj on tunnettu hienoista hiekkarannoistaan, joihin meidänkin oli tarkoitus tutustua. Sää oli kuitenkin oikukas, joten pakenimme sadetta ja tuulta ja niiden enteilemää ukkosmyrskyä erään ravintolan katetulle terassille. Sieltä tuijotimme viinilasillisten äärestä vaahtoavaa merta ja salamoita. Hetki jäi mieleen hienona elämyksenä, sekin. Hyvän päivällisen nautimme majapaikan perheen omistamassa Dulcinea-ravintolassa, joka on erikoistunut tuoreisiin merenantimiin. Hyvä päätös päivälle.

Aamu sarasti aurinkoisena, ja parvekkeen näköala muuttui miellyttäväksi. Portaiden kiipeäminenkin alkoi sujua jo rutiinilla. Auringolla on ihmeellinen voima.

Ulcinjin keikauksesta jäi vähän ristiriitaiset tuntemukset. Nähtiinkö me oikeastaan mitään olennaista, mitä kaupungilla olisi ollut tarjottavana? Toisaalta sitä nauttii tuollaisesta suunnittelemattomasta haahuilusta, hetkessä elämisestä. Pienistä iloista. Eli kaikkihan meni ihan parhain päin.

Matka jatkui Ulcinjista takaisin Kotorinlahdelle. Emme malttaneet olla poikkeamatta matkalla vielä kerran Sveti Stefaniin, kun aurinkokin taas teki paluun. Ehkä paikassa sittenkin on jotain puoleensavetävää.

Seuraavaksi yöksi olimme varanneet majoituksen Perastista, joka on pieni, hurmaava kylä Kotorinlahdella. Ajelimme sinne Tivatin kautta. Tivatissa on kauniin, palmujen reunustaman rantapromenadin varrella upeita palatseja, ja tunnelma tuo mieleen melkein Monacon. Voin kuvitella, että siellä viihtyvät varsinkin varakkaammat lomailijat ankkuroituaan ”pikkupurtensa” Porto Montenegron hulppeaan huvivenesatamaan.

Niin, ehkä Porto Montenegro ei ollut meitä varten, vaikka Tivatiin olisimme voineet tutustua enemmänkin. Kaipasimme kuitenkin jo Perastiin, joka vaikutti kaikin puolin meille sopivalta tukikohdalta ainakin seuraavaksi yöksi. Matkalla sinne rakastin istua auton kyydissä pitkin niitä ihania Kotorinlahden rantateitä. Pikkukyliä, vaaleita hiekkakivestä tehtyjä rakennuksia puisine ikkunaluukkuineen ja lähes koko ajomatkan tien varrella auringossa välkehtivä turkoosi meri. Heittää ihan runolliseksi. Perastista lisää seuraavassa tarinassa.