Kesän loputtomat hellepäivät ovat menneet loikoillen puoliksi makuuasennossa Varsovan kodin parvekkeen sohvalla. Mikäpä siinä ollessa. Voi ottaa rennosti, nauttia avoimesta ikkunasta soljuvasta vilvoittavasta tuulenvireestä, tuijotella lempeästi heiluvia puunlatvoja, ihailla taivaalla hitaasti lipuvia vaaleita pikkupilviä ja pääskyjen taidokkaita lentoja. Niin, pääskyjä täällä on paljon. Ihmekös tuo, kun niille varmasti riittää evästä, kiitos pörriäisniittyjen.

No, ei se nyt ihan kirjaimellisesti noin ole mennyt. Mutta välillä on kyllä ollut niin tukahduttavan kuumia päiviä, että ulos on uskaltautunut vasta illan hiukan viiletessä. Kaupungissa kuumuus tosiaan tuntuu, kun ei ole edes merituulia puhaltamassa. Jos kaupungille vain jaksaa jalkautua, niin aina siellä jotain tapahtuu. Monta tapahtumaa on jäänyt väliinkin, mutta eipä sitä kannata stressata. Pieninä palasina kokemukset ovat parhaita. Muuten tulee ähky.

Menipä kaupungille milloin tahansa, niin aina siellä on myös jokin mielenilmaus käynnissä. Oppositiojohtaja Donald Tuskin organisoima mielenosoitus oli tähänastisista suurin näkemämme. Osallistujia oli kuulemma jopa puoli miljoonaa. Kahtiajakautunutta on Puolankin sisäpolitiikka.

Rakastan Varsovan vehreitä puistoja. Onneksi niitä on useita ihan kävelyetäisyydellä kotoa. On mukava, kun pääsee pahinta paahdetta pakoon valtavien puiden varjostamille puistokäytäville. Voi vain istuskella penkeillä ja ihailla kauneutta ympärillään. Kuunnella linnunlaulua ja riikinkukkojen huutoja.

Mikään ei voita kesäiltoja, kun ilma hiukan viilenee, mutta ilmassa on edelleen helteen tuntua. On ihana istuskella jokirannassa tai terasseilla, katsella loputonta ihmisvilinää, syödä hyvin. Kiva, kun on tuttuja paikkoja, joihin aina voi poiketa uudestaan, mutta silti löytää myös uusia keitaita, joissa viettää aikaa.

Välillä ollaan päästy myös kesäiseen Suomeen. Onneksi lentomatka on lyhyt, kun koti-ikävä iskee. Missään ei niin rauhoitu, kuin omassa kodissa tai Suomen luonnossa. Valoisat kesäyöt, tutut kesäherkut ja järvimaisemat.

Olen aiemmin haaveillut, että muuttaisin joskus Helsingin keskustaan. Nyt, kun tätä suurkaupunkielämää on saanut kokea eri paikoissa useaan otteeseen, en ole asiasta enää varma. Luulenpa, että nämä kokemukset riittävät. Vaikka keskusta-asumisessa on omat hyvät puolensa, kun tapahtumia riittää ja kaikki on lähellä, niin pohjimmiltaan sielu taitaa sittenkin kaivata luonnon rauhaa. Saa nähdä.

Kaupungilla aina tapahtuu jotain, sehän se on se positiivinen puoli. On ilmaisia konsertteja ja erilaista häppeninkiä, jos vain jaksaa niihin raahautua. Ilmaista tanssinopetustakin olisi ollut tarjolla Centrum Praskie Koneserilla, mutta kun se helle… Se on käypä tekosyy, kun hiki virtaa muutenkin, ja jiven askelkuvioiden katsominenkin jo sattuu lonkkaniveliin.

Nostalgian nälässä voi hypätä vanhan ratikan kyytiin ja huristella pitkin Varsovaa. Puupenkit, käsinohjaus ja jumalaton kolina… Vaunu lienee peräisin 40- tai 50-luvulta. (Kukapa ei olisi!) Nuo vanhat vaunut vietiin toisen maailmansodan aikaan Berliiniin, mutta onneksi ne palautettiin takaisin koti-Varsovaan. Hienoja kulkuvälineitä.

Museoissakin riittäisi nähtävää. Jos koko kesäpäivää ei kuitenkaan halua viettää museossa, voi valita vaikkapa Frida Kahlon elämästä kertovan pienimuotoisen näyttelyn Lazienki-museossa. Loistava opas avasi taiteilijan elämää ja teoksia mieleenpainuvan kiinnostavasti. Ei Frida Kahlonkaan elämästä tragediaa puuttunut, mutta kiehtova persoona hän kyllä oli.

Lauantai-iltaisin vanhan kaupungin aukiolla soitetaan jatsia. Ja jos hiukan hartaampi mieliala iskee, niin aina voi poiketa vaikka kirkkoon urkukonserttiin. Brittiläis-ruotsalainen urkuri Andrew Canning soitti mm. kauniita Philip Glassin sävellyksiä ja nipun ruotsalaisia kansanlauluja Holy Trinity Churchin konsertissaan.

Ihan parasta antia ovat kuitenkin sunnuntaiset Chopin-konsertit Łazienki Królewskie -puistossa. Heinäkuun lopun konsertissa soitti kuuluisa pianisti Janusz Olejniczak, joka mm. on soittanut musiikin Roman Polanskin elokuvassa Pianisti. Elokuva on kuvattukin Varsovassa, Mała-kadulla Pragan kaupunginosassa. Olejniczakin Chopin-konsertti oli aivan huippu. Hän oli kyllä ehkä paras pianisti, jota olemme täällä saaneet kuulla, vaikka huonoja eivät ole muutkaan olleet.

Nykyisen asunnon alueella on jännä tunnelma. Tyystin erilainen, kuin edellisen asunnon ympäristössä. Täällä tulee olo, kuin asuisi kuten kuka tahansa tavallinen varsovalainen. Normiarkea. Rauhallista ja leppoisaa. Vain muutamia ravintoloita ja kahviloita, silti ihan riittävästi. Bussilla pääsee, jos vilskettä kaipaa. Pääsee kyllä jalankin, kun vain painelee kotikadulta kohti joen rantaa. Siellä on viikonloppuisin villi meno, jos niin haluaa, tai sitten voi vain nautiskella tunnelmallisista rantakuppiloista ja sulautua joukkoon.

Mietin tässä juuri, että mihin se kesä taas katosi. Nythän on jo elokuu. Kun tänne blogiin ei tule oikein mitään kirjoiteltua, niin tuntuu, että mitään ei olisi tapahtunut koko kesänä. No, välttämättä ei niin paljon olekaan tapahtunut, eikä kaikkea ainakaan muista, mutta pieniä hienoja hetkiä on kesä ollut täynnä.

Tänä kesänä Varsovassa on pistänyt silmään nuo Silent disco -tapahtumat. Jokirannassakin saattaa viikonloppuisin törmätä valtavaan massaan, jotka hytkyy eri tahtiin kuulokkeet päässään. En nyt tiedä, miten silent tuo tapahtuma on, kun jengi joka tapauksessa huutaa kappaleiden sanoja omaan tahtiinsa ja tyyliinsä. Melkein aavemaista. Hupaisaa. Pitäisköhän ensi kerralla osallistua?

Tai sitten voi vain hengailla. Se on parasta. Ja välillä voi taas piipahtaa Suomen kesässä. Oi voi, sitä arvostaa ihan eri tavalla nyt, kun se ei ole koko ajan läsnä. Sitä paitsi en erityisemmin tykkää noista omituisista varsovalaisista öttiäisistä, joita öisin lentelee. Ne tunkee silmiin ja suuhun. Onneksi meillä on sentään omat luomuansat viritelty ikkunan taa. Joku roti.